Teuvo herkkutatin odysseia, osa 4

"Jaa. Teidän kannattaa lähteä ehkä tonnepäin... jos meinaan pois haluatte." Hakki-hiiren ilme kirkastui. "Tai sitten voitte jäädä TÄNNE pitämään mulle seuraa..." "Myö mennään", Teuvo sanoi. "Ei pahalla. Tänne on vaan paha juurtua."

Surun tumma lieve pyyhkäisi Hakki-hiiren muutoin niin toiveikkuuden ja elämänilon kirkastamien kasvojen ns. metaforista pigmenttiä. "Ottakaa tästä viemisiä", hän sitten sanoi. "Sämpylöitä. Leivoin. Mutta yksin ei jaksa syyä kaikkea."

Teuvo herkkutatti tunsi äkillistä metafyysistä kaipuuta Jonnekin. Hän ei ollut koskaan tuntenut mitään sellaista, "siellä metsän perseessä saakeli", mutta siinä, Hakki-hiiren sämpyläpussin lämmön painuessa vatsakumpuaan vasten, jokin hänen sisällään liikehti.

Teuvo kokosi itsensä; tunteiden tuulimylly rauhoittui. "Tuota reikää kohti..." Mutta sisimmässään hän mietti, että jokin oli muuttunut. "En ole enää sama sieni kuin ennen. Tämä matka on kasvattanut minua. Mitä on elämä, mikä on yö, mikä päivä? Missä lentää meikän phoenixi?"

(Jatkuu.)

Teuvo herkkutatin odysseia, osa 3

Kolo oli pimeä ja haisi tunkkaiselta. Pieniä sieniä hieman pelotti; Teuvokin tunsi itsensä tunkeilijaksi. "Mie tunnen sen, se on mun kaveri", hän vakuutteli itselleen.

Kolon lattialla oli paskaa. "Täähän on hiirenpaskaa", sanoi Teuvo.

"Niin, se on minun paskaa", sanoi Teuvon taakse ääneti ilmestynyt kookas nisäkäs.

"Mitä työ muuten täällä teette?", kysyi nisäkäs. "Ette suinkaan tullut meikäläisen muffinseja kattomaan." "Meistä meinattiin tehdä keitto", sanoi Teuvo puhemiehenä. "Ajauduttiin sitten tänne, monien vaiheiden kautta. Kyllähän sinä meikän tunnet. Mie oon Teuvo, herkkutatti. Nää muut tässä on... no... sama se, kun ollaan kaikki samannäkösiä."

(Jatkuu.)