"Jokaisen elämässä tulee aikoja, jolloin valoksi tunnelin päässä luultu osoittautuukin tavalliseksi olemisen pimeydeksi", tuumaili Teuvo. "Jotain tällaista saattoi odottaakin. Madonreikä, salaisuus, symboli..." Ja pienet sienet leijuivat singulariteetin, joka äkkiseltään näytti permutoituvan galaktiseksi bakkanaaliksi heidän ympärillään, hämyssä, sen epä-valossa, sen
panta reissa... "Vesi vaihtuu, mutta joki ei muutu", lausui joku. Lausuma hävisi hiljaisuuteen.
Jossain universumin tähti- ym. skeidisten takana, kaikkeuden tuolla puolen (ja tuolla puolen:n tuolla puolen) jatkoi
Grandus fungus, Universumin ja Kaikkien Sienien Isä, loputtomasti laajenevan itiöpilven vaalimista & levittämistä. "Jotkut asiat ovat liian suuria ajateltavaksi", muisteli Teuvo joskus paljon myöhemmin (jo takaisin kotimetsässään). Mutta itse Arvoitus pysyi arvoituksena, kätkeytyvänä ja kuitenkin aina jo paljastuneena (kreik.
aletheia)... Teuvo pani maata lohdullisten ajatusten kaikuessa korvissaan. "Jos huomenna joudunkin pataan, aina jää itiöitä jälkeeni", hän mietti yleviä, "koska koko universumi on itiöpilvi, jonkun jätök--"
